U2 Amsterdamissa

Jep, ei ole varmaan kenellekään yllätys että fanitan U2-yhtyettä. Kuulin Discotheque-kappaleen, kun se tuli vuonna 1997 ja kiinnostuin. Näin (Joensuun kirjastosta lainatun) Zooropa Live From Sydney -VHS:n ja SEKOSIN. Yhtyeen laulajan Bonon sivupersoona Mr. Macphisto ja sen kautta esitetty Lemon iski kovaa. Pian löysin 80-luvun alun U2:n, ja siitä aikakaudesta tuli suosikkini. New Year’s Day, Seconds, Stories For Boys, Gloria, Sunday Bloody Sunday…

Näin U2:n ensimmäistä kertaa livenä vuonna 2001 Salt Lake Cityssä, Utahissa. New Yorkin terrori-iskuista ei ollut mennyt montaakaan viikkoa ja show rakentui sen trauman kommentoinnille. Olin juuri itse käynyt New Yorkissa (olin siis buukannut reissun ennen iskuja) ja nähnyt kaksoistornien rauniot. Ei sitä kokemusta oikein voi sanoiksi pukea. 

Toisen ja kolmannen kerran näin U2:n perättäisinä päivinä Helsingin Olympiastadionilla 2010. Se oli 360-kiertueen loppupuolta, ja settilista oli jo alkanut vähän “löystymään”. Kyllä, mielestäni se löystyy kun uudet biisit alkavat tippua pois ja niiden tilalle tulee isoja hittejä. Esimerkiksi Pride (In The Name Of Love) ja With Or Without You ovat superhienoja biisejä, mutta ne vaan ovat niin puhkisoitettuja. U2 ei myöskään tunnu innostuvan liian kuluneista biiseistään uusien kappaleiden lailla, joten ei niistä silloin yleisökään innostu. Tai innostuvat ensimmäisen kertosäkeen loppuun asti. Uskon että rock n’ roll ei ole palveluammatti, eikä yleisöä tarvitse miellyttää. Soittakaa sitä mitä itse haluatte soittaa niin me viihdymme ja magic happens!

Olinkin sitten kovasti innoissani menossa Amsterdamiin U2-keikalle 7.10.2018. Nykyinen eXPERIENCE & iNNOCENCE -kiertue kun on selkeästi suunnattu enemmän pitkäaikaisten fanien kuin ison yleisön mieliksi. Setissä on paljon biisejä kahdelta uusimmalta levyltä, ja vanhatkin biisit ovat niitä harvinaisempia otoksia.

eXPERIENCE & iNNOCENCE -show’n dramaturgia on rakennettu yhtyeen oman historian ympärille, kuitenkaan nykyajan tapahtumien kommentointia unohtamatta. Ilmeisesti aiemmin tänä vuonna USA:n kiertueella show alkoi viittauksilla kyseisen maan presidentin käsittämättömyyksiin, esimerkiksi rajamuuriin ja siihen että miten rasismille on muka niin vaikea sanoa ei. 

Euroopassa show alkaa kuvilla Berliinistä vuodelta 1945. Aikamoinen isku vasten kasvoja. Sitten tuli kuvia muista Euroopan kaupungeista raunioina toisen maailmansodan aikoihin. Kaksituntisen show’n aikana langat vedettiin vähitellen yhteen siten, että siitä muodostui kuin todella napakasti kärjistetty mielipidekirjoitus yhtenäisen Euroopan puolesta. Loppushow’sta taustalle nostetaan iso EU:n lippu. En tiedä miten tämä kaikki onnistuu olemaan rock n’ roll, mutta kyllä se sitä todella oli. USA:ssa lippu on tietenkin Stars And Stripes.

Yhtyeen oma historia kulkee show’ssa mukana alkaen nuoruuden viattomuudesta ja tosikkomaisuudesta kohti melkein yhtyeen hajottanutta, mutta sen soundin hienosti uudelleen määritellyttä Achtung Baby -levytystä. Siitä jatketaan kohti 90-luvun hattuunkilahtamista, ja sieltä saavutaan maan pinnalle nykyiseen soundiin. 

Ihan ongelmaton ei eXPERIENCE & iNNOCENCE ollut. Kaksi ensimmäistä kappaletta (The Blackout ja Lights of Home) toimivat areenan keskellä esitettyinä hienosti, mutta kun yhtye menee sen jälkeen isolle päälavalle seuraavaa osiota varten, tuntuu että areenan takaosassa olevat katsojat jäävät vähän ulkopuolelle. Osiolla on hyvä tarkoitus: screenit laitetaan pois päältä ja näytetään muutaman biisin ajan U2 ”vain” soittamassa biisejään. Olin itse melko takana katsomassa keikkaa, koska halusin nähdä areenan keskellä olevan pikkulavan tapahtumat paremmin. Tämä johti kuitenkin siihen, että en nähnyt mitään kappaleista I Will Follow, Gloria ja Zoo Station. Hitsin hollantilaiset kun ovat niin pitkiä 🙂

Tykkään seurata U2:n biisilistoja netistä, ja innostuksella seuraan niiden pieniä muutoksia. Pohdin niiden seurauksia setin dramaturgiaan. Joku seuraa montako maalia Patrik Laine on viime yönä tehnyt, minä seuraan mitä biisejä viime yönä soitettiin (okei, seuraan myös Patrik Laineen tekemisiä). Tiedän esimerkiksi, mitä kolmea biisiä uuden kiertueen biisilistan nelos-slotissa pyöritetään – Gloria, All Because Of You ja Red Flag Day. Tätä on kai fanitus.

Anyway, olen liikuttunut erityisen paljon show’n seuraavasta ”innocence” -osiosta, jossa Bono kertoo siitä kuinka hänen äitinsä kuoli pojan ollessa vasta varhaisteini. Lisäksi upean animaation kera kerrotaan siitä kuinka kotikadulla Dublinin pohjoispuolella kavereiden kanssa löytyi punk rock. Animaatio esitetään koko hallin halkaisevalla jättiscreenillä, jonka sisällä yhtye soittaa, animaatioon reagoiden. Jep, joku voisi ajatella tämän olevan liiankin musikaalimaista ja ”Broadwaytä”, mutta muutaman biisin ajan sellainen toimi hienosti!

Animaatio ja tarinankerronta tapahtui kappaleilla Iris (Hold Me Close) ja Cedarwood Road. Tämä pätkä on hienosti dokumentoitu vuoden 2015 Live in Paris -DVD-julkaisulla. Vuoden 2018 kiertueella tämä pätkä oli kuitenkin jätetty pois, ja sitä myötä myös upeat animaatiot. Okei, ymmärrän jos yhtye on näitä biisejä jo varmaan 100 kertaa esittäneenä hieman kyllästynyt niihin, mutta show’n dramaturgia siinä vähän kärsi.

Tilalle saatiin todelliset harvinaisuudet, upeat biisit Stay (Faraway, So Close!) ja Who’s Gonna Ride Your Wild Horses. Oli ihan mahtavaa kuulla ne livenä. 

Mutta se innocence-aspekti jäi täysin puuttumaan! Lisäksi Es Devlinin omaperäiset animaatiot loistivat poissaolollaan, ja se iso screen näytti vaan aika todella kolkolta.

Noh, hyvin se homma sitten kuitenkin rullasi, kun U2 siirtyi areenan keskellä olevalle pienelle lavalle, ja esitti ”hattuunkilahdusbiiseinä” kappaleet Elevation, Vertigo, Even Better Than The Real Thing. Välispiikissä Bono kertoi, että joskus 90-luvulla kun hän tuli kotiin kiertueelta, joku kutsui häntä hänen oikealla nimellään: Paul. ”Who’s Paul? I’m fucking Bono!”

Siitä siirryttiin Mr. Macphisto-osuuteen. Bono esitti jälleen 90-luvun alter egoaan, mutta ei pelkästään nostalgisoiden. Macphisto on pelko ja viha joka vaanii meitä kaikkia, ja rakentaa muureja väliimme. Seurasi Achtung Baby -levyn biisi, jota yhtye ei ole koskaan ennen tätä kiertuetta esittänyt: Acrobat! Fanit sekosivat eturivissä. Dramaattista ja ihanaa!

Acrobatistä tultiin maan pinnalle meikit pyyhkimällä ja rakkautta tunnustamalla. Seurasi hieno, hiljainen akustinen versio uuden levyn You’re The Best Thing About Me -biisistä, omistettuna laulajan vaimolle Alille, joka on ilmeisen usein mukana yleisössä.

Bono kertoi yhtyeen lähes-välirikosta ja pakkolomasta 80- ja 90-luvun taitteessa. U2 oli mennyt yhdessä (!) lomailemaan etelä-Ranskaan, katselemaan Välimerta. Sitten lähti The Edgen ja Bonon duettona esittämä Summer Of Love, ja videoscreenille ilmestyy vähitellen kuvia pakolaisista sen saman meren armoilla. Miten mahtavasti siinä tekikin U2 itsensä ja omat ongelmansa ihan naurettaviksi!

Vielä kuvia Euroopasta ja Get Out Of Your Own Way, uudelleen sovitettu New Year’s Day ja Barack Obaman presidenttikampanjassakin käytetty City Of Blindind Lights. Ja se iso EU:n lippu.

Encorea odotellessa katseltiin videopätkä, jossa vakuuttavasti esiintyy The Edgen tytär Sian Evans. Video käsitteli naisten oikeuksia, eli asiaa joka ei todellakaan toteudu maailmassa. Kuten yhtyeen ONE-kampanjan hashtag sanoo, #povertyissexist. Tämä vei One-biisin läpiluennan kautta uuden albumin Love Is Bigger Than Anything In Its Way -kappaleeseen, jonka taustalla näytetyt androgyynit ja muunsukupuoliset ihmiset nostivat kappaleen albumiversion yhdentekevyydestä kivasti ylöspäin. Tämähän olikin oikein hyvä teos.

Tämän kiertueen keikat lopetetaan aina miellyttävästi uuden levyn 13 (There is a Light) -kappaleeseen, jonka Bono laulaa pienoismallille lapsuuden kodistaan. Pienoismalli laskeutuu areenan keskellä olevalle lavalle, ja sieltä löytyy sisältä iso hehkulamppu. Laulaja jättää lampun heilumaan muutoin täysin pimeälle areenalle, ja show päättyy vakuuttavan vähäeleisesti.

Onkohan katosta laskeutuva pienoismalli muuten Spinal Tap -viittaus? On tiedossa, että U2 fanittaa Spinal Tapiä ja että esimerkiksi Pop-kiertueella ”we tried to out-spinal-tap Spinal Tap.” Pienoismallista tulee välttämättä mieleen se elokuvan Stonehenge-kohtaus!

En ole maininnut tässä konserttireportaasissa basisti Adam Claytonia ja rumpali Larry Mullen Jr:ia lainkaan. Tämä ei tarkoita sitä, että kyseessä olisi vain Bono ja The Edge -show. Clayton ja Mullen esiintyvät myös isosti ja hienosti koko ajan. Varsinkin Clayton ottaa koko ajan kontaktia yleisöön, ja on erittäin COOL. Mullen Jr. on, kuten Bonokin, jotenkin tosi merkittävän paljon vanhemman näköinen kuin aiemmin. Mutta sehän on vain sympaattista.

Ei ollut paras U2-keikka minkä olen nähnyt, mutta turbohieno kokemus kuitenkin!

Lempibiisini U2:lta just nyt

  • New Year’s Day
  • Until The End Of The World
  • Iris (Hold Me Close)
  • Red Flag Day
  • 13 (There is a Light)

Pihka ja myrsky -biisit, joissa kuuluu mielestäni eniten U2-vaikutteet (joku muu on varmaan ihan eri mieltä)

  • Paina kaasuu, kaikki muuttuu
  • Mitä musta vielä tulee
  • Ota tai jätä
  • Rajaa silmäsi
  • Milloin on aika

Lasse